Tavoitteena on ollut yksinkertainen ruisleipä, joka sisältää ainoastaan ruisjauhoja, juuren, vettä ja hyppysellisen suolaa. Suolan voi toki jättää poiskin, mutta minusta se kuuluu leipään. Jauhot ovat tavallisia kaupasta löytyviä karkeita ruisjauhoja. Välillä heitän sekaan savunmakuista riihiruista ja talvella myös ruismallasta, mutta kumpikaan noista “mausteista” ei ole välttämätön. Mukaan voi heittää jyviä, pähkinöitä, kuminaa tai mitä kukin leipäänsä tahtoo.

Leivät paistan tavallisessa sähköuunissa. Uuniin mahtuu 3-6 leipää kerralla. Paistoaika on tunnin verran ja sen jälkeen käytän vielä jälkilämmön hyväksi antamalla leipien hautua uunissa esimerkiksi yön yli. Lämpotilaksi riittää 200 astetta, vaikka monissa ohjeissa sanotaankin, että “paistetaan kuumassa uunissa”.

Juuri on jäännös edellistä taikinaa. Otan taikinasta kämmenen suuruisen nokareen ja kuivaan sen seuraavaa kertaa varten. Toiset säilyttävät taikinajuurta jääkaapissa tai pakastavat sen. Joku saattaa jättää juuren leivontakulhon reunoihin kuivumaan, mutta minusta kuivan juurinokareen säilyttäminen on helpompaa.

Kun sitten aloitan leipomisen murskaan juuren huhmareessa ja sekoitan löysään vesi-jauhoseokseen, jonka asetan lämpimään paikkaan hellan reunalle nousemaan. Kun taikina alkaa nousta, tuplaantuu sen tilavuus. Kannattaa siis varata riittävän suuri astia, ettei taikina valu hellalle, niinkuin minulle kävi kerran.

Vaan entä jos ei ole sitä juurta? Voit kysyä sitä minulta tai joltain muulta leiväntekijältä. Toinen vaihtoehto on valmistaa juuri itse. Oma juureni syntyi seoksesta, joka sisälsi piimää, murskattuja rusinoita ja ruisjauhoja. Annoin seoksen käydä lämpimässä kunnes se alkoi tuntua riittävän käyneeltä. Sekoitin siihen lisää jauhoja ja annoin sen käydä taikinaksi.

Perusohjeestani syntyy 3 vuokaruisleipää. Viiden litran kattilaan 1,2 litraa vettä, hyppysellinen suolaa ja murskattu taikinajuuri. Jauhoja lisään aluksi sen verran, että taikinasta tulee paksuhkon piimän kaltaista velliä. Annan vellin tekeytyä yön yli ja vatkaan sitä kevyesti silloin tällöin. Seuraavana aamuna lisään jauhoja, jotta taikina saa taikinamaisen koostumuksen. Annan taas kädä oman aikansa. Viileässä taikina ei aina tahdo lähteä käymään, jolloin saatan nostaa sen hellan reunalle, kuitenkin niin, ettei asia liikaa lämpiä. Taikinakulhon voi laittaa myös lämpimään veteen hautumaan.

Sopiva happamuus kehittyy taikinan käydessä. Minusta taikina saa valmistua pari vuorokautta, mutta alkuun hapattaminen voi viedä pidemmänkin ajan. Vähemmän hapanta leivästä saa hapattamalla lyhyemmän ajan.

Kun taikina sitten on riittävästi kohonnut ja hapantunut leivon sen kolmeen vuokaan mahtuvaan osaan. Taikina on aika kosteaa ja pehmeää, joten leivonnassa tarvitaan vielä aika paljon jauhoja. Ei kannata liikaa vaivata taikinaa, ellei halua koostumukseltaan betonista leipää. Vuokaan nostettuja leipiä nostatan vielä ainakin tunnin verran ennen kuin laitan uunin päälle ja paistan leivät.

Paistoaika on tosiaankin tunti 200 asteen lämmössä. Sen jälkeen katkaisen virran ja jätän leivät vielä uuniin vähintään tunniksi. Jos leipä tuntuu liian kostealta voi sen irrottaa vuoasta ja laittaa ilman sitä uuniin kuivumaan.

Uunista otettu leipä on vielä liian tuoretta syötäväksi. Sen on huilattava vielä tovi liinan alla. Harvoin leipää malttaa kuitenkin olla maistamatta.

Uuniin mahtuu kolme vuokaa, mutta jos on tarpeen saada suurempi annos mahtuu uuniin kaksi ritilää ja kuusi vuokaa. Kosteutta tulee enemmän ja jälkikypsytystä voi varmaan siitä syystä joutua pidentämään.

Leipä säilyttää pakastettuna hyvin makunsa, jos vaan annoksesta jää mitään pakastettavaa.

Jos karkeat kokojyväruisjauhot maksavat noin 1,50 €/kilo, tulee yhden vuokaleivän hinnaksi noin yksi euro. Uunin lämmitys 200 asteeseen, puolitoista litraa vettä ja ripaus suolaa maksavat tietysti jotain, mutta näitä kuluja ei laskelmassa ole huomioitu.

Yksi ongelma on aikataulua hitaammin kulkevat bussit.  Syynä siihen on esitetty puuttuvia rahastajia. Varmasti silläkin on osuus matkan pidentymiseen. Mutta rahastajien palkkaaminen kaikille vuoroillekaan ei ratkaise koko ongelmaa.

Itse kuljen päivittäin työssä bussilla.  Aamun bussissa ei ole rahastajaa, mutta se on silti aina aikataulussa.  Muutama poikkeus on auton hajoaminen tai kolari reitin varrella. Rahastaja saattaisi nopeuttaa matkustajien sisään ottamista, mutta ei sillä kovin montaa minuuttia  nopeutta parannettaisi.

Rahastamista hidastaa käytössä olevat matkakortit, Karkkila- ja Vihti-liput. Kortti työnnetään rahastuslaitteeseen ja odotetaan että lukija ‘pullauttaa’ sen ulos.  Se on huomattavasti hitaampi käyttää kuin pääkaupunkiseudun kortti, jota vain vilautetaan lukijalle.  Meidän matkakortteja  lämmitellään ja välillä lukemista koetetaan useampaan kertaan, ennen kuin ne toimivat. Tekniikan uusimisella voitaisiin nopeuttaa rahastamista.  Lisäksi kortilla tulisi olla mahdollista maksaa   samalla myös pikavuorolisä, joka aiheuttaa turhaa ‘kolikkohässäkkää’ nykyisellään.

Myös työnjako matkahuoltojen kanssa on mielestäni käsittämätön.  Kuljettajat huolehtivat rahdin matkahuollosta bussiin ja määräpaikassa takaisin sisälle saakka.  Pori-Helsinki -linjalla erityisesti Forssassa rahtia on usein niin paljon, että jo sen lastaaminen tarkoittaa väistämättä myöhästymistä aikataulusta.  Työnjaon uudistaminen matkahuollon ja kuljettajien kesken saattaisi  rahtiliikenteen osalta helpottaa aikataulussa pysymistä.

Selvästi suurin ongelma on liikenteen takkuilu kehäteiden sisäpuolella. Kehäkolmoselle saakka käyttämäni aamubussi on päivittäin aikataulussa.  Sen jälkeen alkaa aamuruuhka, jota jo mainitsemillani keinoilla ei kyetä ratkaisemaan.  Kun sitten ruuhkaiselta Turunväylältä päästään Munkkiniemeen ollaan seuraavassa ruuhkassa. Sitä selvittelemään on pystytetty yli 50 liikennevalot ennen kuin vihdoin ollaan linja-autoasemalla. Yhtään helpompi ei ole reitti Vanhaa Porintietä Haagan kautta kaupunkiin.  Etelä-Haagan liikenneympyrältä alle 10 kilometrin matka keskustaan kestää pahimmillaan yli puoli tuntia.

Onko kaikkien bussien pakko kulkea ruuhkaista Mannerheimintietä? Töölön läpi pääsisi muitakin reitteijä. Silloin saattaisivat Kisahallin ja Tukholmankadun pysäkit jäädä väliin, mutta ne voitaisiin korvata muilla pysäkeillä.
Voimme tietysti vaatia myös lisää bussivuoroja, mutta se ei valitettavasti suoraan paranna tilannetta.  Siinä sitä istuskeltaisiin samassa ruuhkassa peräkkäisissä busseissa.  Uusien bussivuorojen aika on vasta sitten kun niille on tilaa liikenteessä. Voimme vaatia lisää kaistoja ja moottoriteitä. Se vaan on kovin kallis ja hitaasti toteutettavissa oleva ratkaisu. Rahat Porin tien korjaamiseenkin on vaatinut vuosia kestäneen valmistelun.

Ilmastotavoitteiden kannalta parempia ratkaisuja ovat pysyvät tai tilapäiset rajoitukset.  Ruuhka-aikaan moottoriteillä voisi ottaa käyttöön bussikaistoja, ihan niin kuin Helsingin keskustassa on jo pitkään ollut.  Ellei muuta liikennettä voida bussikaistoilla rajoittaa tulee käyttää ruuhkamaksuja, joilla yksityisautoilun houkuttelevuutta Helsinkiin matkustettaessa saadaan  vähennettyä.  Sopivasti hinnoiteltu ruuhkamaksu lisää myös bussien kannattavuutta lisääntyvinä matkustajamäärinä. Kenties kertyviä ruuhkamaksuja voisi käyttää myös bussiliikenteen kehittämiseen.

Pidemmän aikavälin tavoitteena on ekologisesti edullisin raideliikenne.  Espoosta on suunniteltu reitti Nummelaan saakka. Karkkilan matkustajamäärät eivät kuitenkaan vielä nykyisellään riitä ratayhteyden ulottamiseen tänne saakka.

Avustuksella ja yhdistyksen varoilla on kustannettu Karkkilan vihreiden vaaliesite sekä muutama ilmoitus paikallislehtiin. Omaa rahaa en ole toistaiseksi käyttänyt yhtään näihin vaaleihin. En myöskään ole saanut sponsoriapua miltään yhteisöltä tai yritykseltä.

Talkootyötä vaalien eteen olen tehnyt jonkin verran. Palkatta tehdylle ammattityölle voidaan arvioida laskennallinen 10 euron tuntipalkka. Sen mukaan oma panokseni vaalityöhän on arviolta 500 euron arvoinen.

Mikä on sitten vaaleissa saamani äänen hinta? Se selviää pian, kun kaikki äänet on laskettu.

Toinen ”alkusoitto” kaava-asissa alkoi tehtaan hakiessa uutta ympäristölupaa. Lupaan liittyi ympäristövaikutusten arviontiohjelma, johon Fagerkullayhdistys valitsi osallistumaan silloisen puheenjohtajan Piirakaisen. YVA-menettelyssä annettiin myös suoraa kansalaispalautetta, muun muassa Vanhan Turuntien asukkaat huomauttivat liikennemäärien lisääntymisestä Vanhalla Turuntiellä.

Tuolloin etsittiin aktiivisesti muita liikennereittejä. Esitettiin tehtaan liikenteen kanavoimista Bremerintielle ja Valurinkadulle. Valurinkadulla ei ole asukkaita lainkaan ja jos Bremerintien alkua olisi siirretty hivenen kauemmaksi Vanhan Turuntien varressa olevista taloista olisi liikenne haitannut alueen asukkaita huomattavasti nykyistä vähemmän.

Tuolloin tehdas vielä käytti Haukkamäen kaatopaikkaa ja liikenne Härjänlähteentiellä oli kaksisuuntaista. Tämän liikenteen vaaroista koulureitillä huomautettiin kansalaismielipiteessä.

Tehdas piti Bremerintien käyttämistä liikenneväylänä mahdottomana. Perusteluna käytettiin tien jyrkkää nousua. Timo Valkas kävi mittaamassa tien jyrkkyyden ja totesi sen olevan joko yhtä jyrkkä kuin Härjänlähteentie tai asteen jyrkempi. Lisäksi Härjänlähteentiellä on huomattavasti pidempi nousu.

Tuolloin toivottiin myös Fagerkullassa sijaitsevan kaasusäiliön siirtoa tehdasalueelle. Raskas kaasuauto täristää taloja edelleen Fagerkullankadulla ja Verälänsuoralla. Käytännössä auton tulon huomaa jo ennen kun se on saapunut talon tärinästä. Tehtaan mukaan kaasusäiliö on ollut nykyisellä paikallaan ties kuinka kauan ja siksi sen paikka on jatkossakin siellä missä se on.

Kun katsotaan Tiina Valpolan Tapaus Högfors-kirjan kansikuvaa ei siinä ainakaan näy kaasusäiliötä nykyisellä paikalla.

Tehdas sai sitten ympäristöluvan ja toiminta jatkui ja kasvoi entisestään. Ympäristöluvan ehtoihin liittyi tehdasalueen kaavoitus.

Tehdasalueen kaavoitukseen kutsuttiin mukaan myös asukkaiden edustaja. Siihen osallistui yhdistyksen puheenjohtaja Hokkanen.

Lauri Hokkasen johdolla Fagerkullan, Haukkamäen ja Vanhankylän asukkaat ottivat yhdessä kantaa tehtaan liikenteeseen. Tuolloin muotoiltiin yksimielinen lausunto, jossa todettiin tehtaan liikenteen kuuluvan päällystetyille kaduille, joiden varrella on kevyen liikenteen väylä.

Asemakaavassa tehdas sai läpi lisää paikoitustilaa Fagerkullan pysäköintialueelta sekä Haukkamäen koulun alapuolella sijaitsevan ns. hiilipihan alueen paikoitustilaksi. Kaavassa määriteltiin kulku Fagerkullan pysäköintipaikalle tehdasalueen kautta. Mahdollisia reittejä ovat edelleen Härjänlähteentie, Bremerintie ja Valurinkatu.

Tänä päivänä liikenne jatkuu edelleen Fagerkullankadulla ja Verälänsuoralla. Työntekijöiden määrä on kasvanut entisestään tehdasalueella. Fagerkullan pysäköintialue on osoittautunut riittämättömäksi. Viikottain autoja pysäköidään Verälänsuoralle, jossa on pysäköintikielto. Sen lisäksi museoalueen vieressä oleva pysäköintialue on täyttynyt työntekijöiden autoilla. Hiilipiha on toistaiseksi rakentamatta.

Parhaillaan on tekeillä Karkkilan keskustan osayleiskaava. Sen valmistelussa poliittisilla ryhmillä on ollut edustajansa. Elokuussa esiteltiin kaavaa yleisölle. Silloin esitellyssä luonnoksessa Componentan tehtaalle on annettu lisää rakennusoikeutta nykyiselle paikalle. Samaan aikaan asutus tehdasalueen ympärillä tulee tiivistymään.

Kommentoin tilannetta yleisötilaisuudessa ja totesin tehtaan rakennusoikeuden laajentamisen nykyiselle paikalle olevan pahasti ristiriidassa asutuksen kanssa. Lisäksi totesin nykyisenkin asemakaavan olevan toteuttamatta.

Ei ole ollenkaan yhdentekevää minkälaisia arvoja ja asioita kaavan laatimisessa painotetaan. Ne arvot ja asiat eivät näyttäisi olevan ainakaan tehtaan ympärillä asuvien toiveista lähtöisin. Motiivit, arvot ja asenteet ovat jossain ihan muualla, en vaan ihan hahmota missä.

On varmaan kohtuullista että usean vuoden uurastuksen jälkeen kysellään koska kaikesta tästä työstä olisi näköpiirissä tuloksia. Niistä tuloksista voisi aidosti iloita. Nyt kun tuntuu pikemminkin että tälle asukkaiden yhdessä aikaansaamalle toimeliaisuudelle pikemminkin nauretaan vinosti päin naamaa.

Oma motiivini osallistua koko tähän projektiin on ollut puhtaan itsekäs. Jos tehtaan työpaikkaliikenne saadaan hoidettua nykyistä järkevämmin voin nukkua pitkästä aikaa kokonaiset yöunet.

Sen lisäksi haluaisin iloita Fagerkullayhdistyksen kaavailemasta hankkeesta kaupungin vanhimman kadun, Fagerkullankadun sekä Verälänsuoran palauttamisesta lähemmäs alkuperäistä puistokäytävämäistä asua. Iloitsisin taatusti kadulla pyöräilevistä tehdastyöläisistä, ihan niinkuin vanhaan aikaan.

Sen lisäksi iloitsisin mitä suuremmassa määrin Haukkamäen koululaisten nykyistä turvallisemmasta koulureitistä. Virallinen reitti Haukkamäestä keskustaan kulkee museoalueen läpi Vanha Fagerkullankatua, Verälänsuoralle ja Fagerkullankadulle josta se jatkuu Pusulantietä keskustaan.

Lisäksi iloitsisin siitä, että tehdas kantaisi itse vastuun aiheuttamistaan ongelmista sen sijaan että konkurssikypsä kaupunki joutuu ylläpitämään pysäköintialuetta ja sinne johtavia päällystämättömiä teitä kunnossa kaiken aikaa kasvavalle liikenteelle.

New Mexicossa toimiva Pfnc Global Communities kertoo kehittelevänsä konttikotia perheille, jotka asuvat vaarallisissa olosuhteissa. PFNC tarkoittaa “Por Fin Nuestra Casa“, joka on vapaasti suomennettuna “Vihdoinkin meille oma koti“.

Käytöstä poistettu kuljetuskontti tuunataan asunnoksi 2-6 hengelle. Vajaan 30 neliön tilaan mahtuu keittiö, yksi tai kaksi makuuhuonetta ja wc suihkulla. Ainakin osittain konttikoti rakennetaan kierrätysmateriaaleista. Suurin haaste on toimivan keittiön ja kylpyhuoneen mahduttaminen pieneen tilaan.

Kuljetuskontti on omalla tavallaan nerokas ratkaisu korvaamaan jätemateriaalista kyhättyjä hökkeleitä. Sisältä valkoiseksi maalattu kontti näyttää esittelykuvissa oikealta amerikkalaiselta unelmalta. Se vaikuttaa kodilta, jossa on neljä lautasta valmiina pienellä pöydällä, puhdas sähköliesi, jääkaappi ja pesuallas. Toinen kuva on makuuhuoneesta. Huomio kiinnittyy onnettoman pieneen ikkunaan.

Konteista on olemassa kaksi eri versiota, toinen enemmän urbaaniin ympäristöön suunniteltu, niin että konteista voi rakentaa vaikka kerrostalon. Toinen versio on ajateltu enemmän rivitalomaiseksi kokonaisuudeksi.

Konttikoteja on tarkoitus rakentaa Yhdysvaltojen ja Meksikon rajavyöhykkeelle Meksikon puolelle. Alkuun kontteja kasataan Juareziin ja myöhemmin muihin raja-alueen kaupunkeihin. Tavoitteena on että työläiset voisivat pikku hiljaa lunastaa kodin itselleen.

Konttikoti voisi tarjota mallin katastrofialueille nopeasti toimitettavasta ensiasunnosta. Kuljetuskontteja voidaan rahdata massoittain laivalla tai junalla ja loppumatkan kuorma-autolla. Ne ovat suhteellisen nopeita pystyttää ja ovat saman tien asuttavissa.

On tietysti kuvan perusteella vaikea sanoa, miten konttikoti toimii erilaisissa ilmasto-olosuhteissa. Kuumeneeko metallilaatikko sietämättömän kuumaksi helteellä ja jäähtyykö kontti kylmällä ilmalla liikaa. Onko laatikon ilmastointi mahdollista saada toimimaan ilman sähköä? Kuinka pimeää sisällä on ilman sähkövaloja. Kuinka äänet kantautuvat kodista toiseen, jos kontteja kootaan vaikkapa kolmikerroksiseksi konttikotikerrostalokompleksiksi?

Todelliseksi ekoteoksi konttikotia voisi sanoa jos sitä kehiteltäisiin eteenpäin ekologinen näkökulma huomioiden. Kodin lämmitys ja lämmin vesi sekä sähkö voitaisiin tuottaa aurinkopaneeleilla ja pienellä tuuligeneraattorilla. Vesivessan voisi korvata kompostoivalla mallilla ja kodin harmaavesien kierrätyksen voisi ajatella pidemmälle.

Katastrofialueilla kun ei ainakaan ole toimivia vesijohtoja eikä viemäreitä. Kuinka hyvin ne sitten toimivat Meksikon raja-alueilla, siitäkään ei minulla ole tarkempaa tietoa. Kaikkine ongelmineenkin konttikoti on kannatettava ajatus ja askel kohti inhimillisempää huomista.

Lisää konttikodista http://www.pfnc.net.

]]> http://jukkajarvinen.wordpress.com/2008/10/01/kontista-koti-kodittomalle/feed/ 0 Jukka Järvinen konttikoti_detached http://jukkajarvinen.wordpress.com/2008/09/18/kylla-kiitos-kuntaliitokselle-vaan-kenen-kanssa-ja-miksi/ http://jukkajarvinen.wordpress.com/2008/09/18/kylla-kiitos-kuntaliitokselle-vaan-kenen-kanssa-ja-miksi/#comments Thu, 18 Sep 2008 18:06:38 +0000 jukkajarvinen http://jukkajarvinen.wordpress.com/?p=31 ]]> Puhe kuntaliitoksesta on vähän vilkkaampaa näin vaalien alla. Oma kantani on, että kuntaliitos voi olla hyväkin asia.  Vuoden vaihteessa keskisuomalainen kesämökkikuntani Korpilahti yhdistyy Jyväskylään. Samalla korjaantuu Korpilahden kuralle päästetty talous kertaheitolla.

Kunnassa pysyvästi asuva ja aktiivisesti paikallisia asioita seuraava sukulaismies totesi kuntaliitoksen olevan monella tapaa hyväksi. Se tuo tullessaan uusia näkökulmia ja kenties uutta tehokkuutta päätöksentekoon. Asiat nähdään toisin ja asetetaan uuteen arvojärjestykseen.

Vaaravyöhykkeellä ovat rakentamattomat Päijänteen rannat. Jyväskyläläispäättäjät saattavat paikallisia herkemmin nähdä ne ainoastaan kaavoitusta kaipaavina omakotitontteina.

Taloudenpidosta sukulaisellani oli myös suorasukainen kommentti. Hyvinä aikoina kuntapäättäjiksi ovat kelvanneet tollommatkin, vaan huonoina aikoina heistä ei ole sitten ollut mihinkään.

Kenties kuntaliitos voisi parantaa asioita Karkkilassakin. Paras liitoskumppani olisi tietysti Kauniainen. Kulttuurinen monimuotoisuus lisääntyisi huomattavasti, ja poliittinen kartta menisi kokonaan uusiksi. Kuuluisi ruotsin kieltäkin enemmän kylän raitilla.

Rehellisesti sanotuna en usko ruotsalaisen kansanpuolueen ja kokoomuksen hallitseman Kauniaisen suostuvan vasemmistolaisen Karkkilan kosintaan. Eikä meillä ole vielä yhteistä kuntarajaakaan.  Se ei tietysti ole este, saatiin se raja aikaiseksi Jyväskylän ja Korpilahdenkin välille runnottua.

Vasemmastoliitto tuntuisi kosiskelevan kuntaliitokseen Nummi-Pusulaa. Itse näen sen vähän vaisuna kumppanina.  Imagoltaa uudiskunta olisi entistä maalaismaisempi. Keskustan sijaan meillä olisi joukko pieniä kyläkeskuksia mutkaisten pikkuteiden takana. Karkkilan kannalta lopputulos voisi olla vaikutuksiltaan aika vähäinen.

Uuden kunnan asukasluku olisi karvaa vaille 15 000 ja valtuustopaikkoja olisi sama kuin Karkkilassa tällä hetkellä, 35 paikkaa.  Jos poliittinen jakautuma säilyisi ennallaan säilyttäisi Vasemmistoliitto suurimpana puolueena uudessa Karkki-Pusulassakin. SDP olisi toiseksi suurin puolue, mutta Nummi-Pusulan suurin puolue keskusta saisi tyytyä kolmanteen sijaan.  Vihreille ja muille pienpuolueille jaossa jäisi kenties 1 paikka kullekin.

Jos Kauniainen ei suostuisi seuraavaksi kosisin entistä emokuntaa Vihtiä.  Reilut pari kertaa Karkkilan kokoinen Vihti olisi dynaamisempi partneri. Kuntakeskukset sijaitsevat rivissä Porintien varrella ja molempien kuntien syrjäkyliltä asioinnin voisi hoitaa jatkossa lähimmässä keskuksessa.  Kuntarjat ylittäväiä yhteisä intressejäkin saattaisi olla enemmän kuin muiden kanssa.  Raideliikenteen ulottaminen Nummelaan, Vihtiin ja Karkkilaan olisi yksi omista ehdotuksistani yhdessä ajettaviksi asioiksi.

Asukkaita uudessa Vihdissä olisi liki 40 000, ja valtuustopaikkoja 51 kappaletta. Poliittinen pakka menisi tietysti sekaisin ainakin Karkkilan osalta. Vihdin suurin puolue Demarit parantaisi asemiaan ja säilyisi valtapuolueena. Vasemmistoliitto saisi tyytyä kakkostilaan Keskustan ja Kokoomuksen kanssa.  Vihreille saattaisi jäädä pari paikkaa.

Lopputuloksena olisi jo kohtuullisen kokoinen yksikkö, jonka hallintoa voisi oikeasti miettiä uusiksi.  Olisiko yhdistymisellä mahdollista saada aikaan säästöjä? Olisiko lopputuloksena jotain nykyistä parempaa? Ne ovat kysymyksiä, joihin olisi syytä etsiä ja löytää tarkempia vastauksia.

Kolmas kosittava olisi etelähämäläinen Loppi.  Itse en sitä ensimmäisenä ainakaan taitaisi tavoitella. Mielikuva Loppi-Karkkilasta ei tunnu kovin hehkeältä. Suurin keskusta olisi Karkkila, muut keskukset olisivat edelleen maalaiskyliä.

Asukasluku liki tuplaantuisi,  yli 15 tuhanteen.  Valtuustopaikat kasvaisivat 43 paikaan.  Tämäkin liitto tarkoittaisi poliittista uusjakoa.  Lopissa vahva Keskusta olisi suurin puolue, ja Kokoomus, SDP ja Vasemmistoliitto jakaisivat tasaväkisen kakkossijan.  Vihreille ei nykytilanteessa olisi jaossa ainuttakaan paikkaa.

Poliittiset voimasuhteet ja niiden mahdolliset muutokset ei tietysti ole kriteeri katsoa mahdollista parneria.  Maailma muuttuu ja poliittinen jako saattaa muuttua mennään sitten kimppaan tai ollaan menemättä.

Saavuin Pekingiin kaksi viikkoa ennen olympialaisten avajaisia. Ilman laatu oli tuolloin vielä sen verran huono, että siihen kiinnitti huomiota. Paikallisten mukaan se oli kuitenkin huomattavasti puhtaampaa kuin tavallisesti. Vierailuni aikana ilman laatu parani aistein havaittavasti.

Tapasin kymmenittäin kuvataiteilijoita ja näin satoja maalauksia. Siinä ohessa kiinnitin huomiota myös paikalliseen liikennekulttuuriin ja mopoihin, joita lienee Kiinassa melko useita.

Asuin neljä päivää parinkymmenen kilometrin päässä Pekingistä pikkukaupungissa,jonka pääkadut olivat nelikaistaisia. Eikä syynä ole suinkaan autojen aiheuttamat liikenneruuhkat, vaan ulkokaistojen varaaminen nelipyöräistä kevyemmille liikennevälineille. Niitähän ovat polkupyörät, kolmipyöräiset kuljetuspolkupyörät, mopot, kolmipyöräiset kuormamopot, kolmipyöräiset taksimopot, sähkömopot ja välillä myös kaistaa käyttävät jalankulkijat.

Kaaos tuntuu aluiksi mahdottomalta, mutta pian sen huomaa toimivan moitteettomasti. Kevyempi liikenne mahtuu useimmiten omalle kaistalleen ja kääntymistilanteissakin autoilijat muistavat kunnioittaa heikompiaan. Pysäkin kohdalle pysähtynyt bussi aiheuttaa tilapäistä ahtautta ajoreiteillä, mutta normaalitilanteessa meno on asiallista ja toimivaa.

Kiinasta puhuttaessa muistetaan usein mainita valtavat ympäristöongelmat, joihin olisi syytä pikaisesti löytää jonkinlaisia ratkaisuja. Maan väestömäärä on valtava, mutta monet asiat toimivat siitä huolimatta tai siksi erinomaisesti. Meillä väestöä riittää nippa nappa pitämään maa asuttuna. Eikä huolemme ympäristön tilasta ja ilmastonmuutoksesta aina muutu vastuullisiksi teoiksi.

Vihdin kohdalla kakkostietä ollaan leventämässä nelikaistaiseksi. Aiemmin tiellä oli piennar, jossa saattoi pyöräillä, vaikkei se kovin miellyttävää olekaan vilkkaasti liikennöidyllä tiellä. Levennetylle tielle ei pyörällä enää ole asiaa, enkä ole havainnut tietä myötäilevää kevyen liikenteen väylää. Kenties levennys on toteutettu kiinalaiseen malliin: polttoaineen hinnan kolminkertaistuessa ulompi kaista varataan Espooseen ja Helsinkiin pyöräileville.

Kotiin palattuani katselin Karkkilan raittia hivenen toisin silmin. Yksi keskeinen ero Kiinaan verrattuna on se, että mopot, kuljetusmopot ja sähkömopot ovat Kiinassa aikuisten (ja perheellisten) kulkuvälineitä. Karkkilassa pyörän selässä istuu poikkeuksetta muutamaa partakarvaa kasvattava teini. Pakoputkesta lähtee perkeleellinen pörinä kun menopelillä kiidetään toria ympäri.

Kulkupelin käyttötarkoitus on päättömässä kaahaamisessa puiston ympäri ja torilla. Vaan mitähän siitä mahtaisi seurata, jos Kiinan kaikki teini-ikäiset alkaisivat ajella ympyrää mopoilla. On aika vaikea kuvitella, että kiinalainen perheenäiti ajaisi ympyrää toripaikalla renkaita polttaen. Tai että tavaramopolla pahvipaalia kuljettava kiinalainen ukkorähjä yrittäisi epätoivoisesti keulia menopelillään. Se saattaisi takalastissa tapahtua jo yrittämättä.

Huomattavasti parempi vaihtoehto olisi istuttaa meilläkin pappa tai mummo mopon selkään ja laittaa se teini-ikäinen tarakalle kyytiin. Ainakin ajotapa muuttuisi piirun verran maltillisemmaksi.

Ilmaston lämpenemisen voi helposti kuitata globaaliksi ongelmaksi, jota minun tai meidän on mahdotonta muuttaa miksikään. Kiinalaiset ja intialaisethan ja amerikkalaiset ne suurimpia syyllisiä ovat, emme me. Onneksi aiheesta löytyy selkeitä esityksiä, joissa lähtökohdaksi on otettu omat tekomme ja niiden vaikutus kokonaisuuteen. Kenties kymmenen pientä tekoa on helpompi toteuttaa kuin yksi iso, ja kenties vaikutus on vähintään yhtä merkittävä.

Ympäristöaktivisti Risto Isomäen teos ”34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen” on mielestäni yksi parhaista kotimaisista esityksistä siitä, mitä minä ja me voimme tehdä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Kirjan aluksi Isomäki esittää skenaarion siitä, mitä kaikkea voikaan pahimmassa tapauksessa tapahtua, jos päästämme hiilidioksiditason nousemaan hallitsemattomasti. Kaikessa kauheudessaan kirjan alku voi herkemmältä lukijalta viedä yöunet. Lukijan huolestuttaminen lienee ollut kirjoittajan tavoitteena.

Alkuosan jälkeen teos muuttuu aika tavalla. Isomäki esittelee joukon yksinkertaisia ja monimutkaisia, toteutuskelpoisia ja vähemmän toteutuskelpoisia malleja lämpötilan nousun estämiseksi ja maan heijastusvaiktuksen lisäämiseksi. Paikka paikoin teos on jopa hyvin hauskaa luettavaa.

Ruotsisista käännetystä teoksesta ”Pieniä ilmastotekoja” taas selviää että Suomi on yksi länsimaiden suurimpia energian kuluttajia asukasta kohti laskettuna. Kansainvälisissä hiilidioksidipäästötilastoissa olemme sijalla 20. Ja jos lasketaan ainoastaan länsimaat olemme sijalla 5, edellämme Luxenburg, Yhdysvallat, Kanada, Australia ja Viro. Osin syynä on pohjoinen sijaintimme, mutta se ei selitä kaikkea. Läntinen naapurimme Ruotsi kykenee samoista lähtökohdista sijoittumaan hiilidioksidipäästöissä maailmanlistan sijalle 64, mikä on huomattavasti meitä parempi sijoitus. Olisikin syytä ottaa esimerkkiä naapurista.

Pieniä ilmastotekoja on kaikenkaikkiaan käytännönläheinen opas ekologisempaan arkeen. Suuri osa ohjeista tuntuu itsestäänselviltä, kuten esimerkiksi ohjeet jätteiden lajittelusta tai matkailusta. Kirjan kohderyhmäksi saattaisin suositella nuoria aikuisia, jotka vasta perustavat omaa kotia ja harjoittelevat arjen rutiineita.

Ilmastonäkökulmasta on mielenkiintoista että nykyinen hallituksemme päätyi myöntämään metsänomistajille verohelpotuksia metsäkaupoista. Kyse on tietysti paperi- ja puutavarateollisuuden hetkellisestä hengissä pitämisestä Venäjän puutullien johdosta. Jos toimenpiteellä onkin työllisyyteen jotain vaikutusta on se aika tavalla väärä suunta ympäristövaikutuksia ajatellen. Risto Isomäki kehottaa ennemminkin istuttamaan lisää metsää kuin hakkaamaan puita.

Ilmaston lämpeneminen tuo tullessaan lisää tuholaisia myös metsiin. Lisäksi suuri osa meillä istutetusta taimista on havupuita, jotka ilmaston lämmitessä saattavat kuolla. Isomäen mukaan lehtipuut ja lehtikuusi ovatkin huomattavasti parempi vaihtoehto. Talvella lehtipuut pudottavat lehtensä, mikä parantaa maan heijastuvuutta, ainakin silloin jos maassa on lunta. Lisäksi lehtipuut tuottavat hehtaaria kohti havupuita enemmän biomassaa, joka taas sitoo hiiltä.

Asuessani puulämmitteisessä talossa syyllistyn talvisin hiukkaspäästöihin. Osa omasta piipustammekin tupruttavasta noesta saattaa kulkeutua pohjoisille jäätiköille ja edesauttaa ikijään sulamista. Isomäen mukaan kaukokulkeutuvat nokihiukkaset ovat valitettavan tehokas jäätikön sulattaja sitoessaan lämpöä itseensä valkoisella pinnalla. Pönttöuuni ei ole kaikkein tehokkaimpia puun polttolaitoksia, mutta pyrinkin pitämään sisälämpötilan lämmityskaudella 17-18 asteessa. Puun polttaminen kuivana parantaa sen lämpöarvoa, ja vähentää samalla myös nokipäästöjä.

Kenties jossain jo kehitellään omakotitalon piippuihin sopivia suodattimia, jotka suodattavat palokaasuja ja keräävät talteen nokihiukkaset. Ja jos samassa paketissa olisi vielä lämmön talteenotto ja vetoa parantava imuri voisi laite olla hyvinkin kannattava investointi.

Isomäki valjastaa muurahaisetkin ilmastonmuutosta torjumaan. Muurahaispesien kohentaminen saattaa äkkiseltään tuntua melko hurahtaneelta keinolta ilmaston muutoksen torjuntaan. Muurahaiset kuitenkin sitovat pesiinsä huomattavia määriä biomassaa. Se on suurelta osin sellaisessa muodossa, jota on meille hyödytöntä. Miljoona muurahaista keräämässä miljoonia neulasia pesänsä rakennusaineiksi ei kuitenkaan ole ihan hullu idea ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tai ei ainakaan kovin paljon hullumpi kuin pääministerin esitys sähkölaitteiden kytkemisestä pois valmiusvirtatilasta silloin kun niitä ei käytetä.

Lähteet:

Isomäki Risto 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen. Järkevistä vaihtoehdoista hullun tiedemiehen ratkaisuihin. Kustannusosakeyhtiö Tammi 2008.

Persson Mikael, Sjöström Bodil ja Johnsson Per Pieniä ilmastotekoja. Opas arkipäivän valintoihin. Kustannusosakeyhtiö Nemo 2007. Alkuteos Din Guide til en miljövänligare vardag.

Kysessä on musteella ja värikynillä tehty piirros. Se esittää kolmea henkilöä sisätilassa. Kuvaan on vapaalla kädellä piirretty pelkistetty huone.

Tilan kolmiulotteisuus on esitetty vain osin perspektiivilakeja noudattaen. Huoneen sisäkatto on esitetty viivana – ei tasona tai pintana. Tai näyttää kuin katsojan paikaksi olisi merkitty katon ja seinän yhtymäkohta. Kuvaan piirretty sähköllä toimiva kattovalaisin on kiinni tässä viivassa. Muulta osin katsoja on asettu kuvan eteen kutakuinkin keskelle seisomaan tai istumaan.

Vapaalla kädellä vedetty ääriviiva rajaa kuvatilaan valkoiset seinät (ja jo aikaisemmin mainitun katon). Lattia on esitetty haaleasti väritettynä pintana, joka on jaettu neliskulmaisiin osiin. (Niidenkin osalta perspektiivilakia on tulkittu vapaasti – pakopiste näyttää sijoittuvan kuvan etupuolelle katsojan paikkaan.) Lattiapinnassa on tummempia läiskiä, joiden perusteella lattian materiaalia voisi pitää esimerkiksi vanerina.

Nurkassa pieni hylly, jonka päällä tv. Siniseksi väritetyssä hyllyssä on kahvikuppi ja alemmalla hyllyllä kannellinen rasia.

Seinällä neliskulmainen kahdella ruuvilla seinään kiinnitetty valokatkaisija, pistorasia ja kahden naulan vaatenaulakko. Naulakossa hupullinen (turkisreunainen) takki, ja se alla jonkin kankaan tai maton päällä varrelliset jalkineet.

Huoneessa on kolme lasta. Yksi makaa pienellä patjalla puettuna kertakäyttövaippaan ja paitaan – imee tuttipulloa silmät suljettuna.

Kaksi isompaa lasta on kiinnittänyt huomionsa televisioon, joka on auki ja jossa näkyy puhuva pää. Kuvassa oikealla puolella on kyltti, johon on kirjoitettu ‘President Bush‘. Television päällä on teleskooppianteeni kahdella varrella. Television virtajohto on kiinnitetty pistorasiaan.

Toinen lapsista istuu laatikon päällä ja osoittaa sormella kuvaa. Toisessa kädessä hänellä on suklaapatukka, joka on avattu kääreestä. Lattialla hänen vieressään on juomatölkki (avattu?). Sen kyljessä lukee ‘7UP‘.

Toinen lapsista seisoo osin laatikon takana kädet taskussa ja tuijottaa televisiota.

Kuvan tekijä on nainen. Kyseessä on vuonna 1969 Kanadassa syntyneen Annie Pootoogookin piirros. Yksi hänen töistään Kasselin Documenta 12 -näyttelyssä kesällä 2007. Teoksen nimestä ei ole tarkempaa tietoa.

Lähes kaikki kuvan elementit ovat tuttuja länsimaisen yhteiskunnan arkisia elementtejä, joiden olemassaolo ei meitä suuremmin jaksa hämmästyttää. Olennaista on kuitenkin että kaikki nämä elementit on esitetty niin kuin ne on esitetty.

Sähkö tulee pistorasiaan, johon voidaan kytkeä televisio. Valo tulee kattoon kiinnitetystä lampusta, joka saadaan päälle seinään ruuvatusta katkaisijasta.
Lapset syövät suklaata ja juovat tölkitettyä kansainvälisen juomayhtiön virvoitusjuomaa. Vauvalle puetaan ylle kertakäyttövaippa. Televisiossa puhuu Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush.

Kuva kertoo kulttuurin muuttumisesta. Vielä hetki sitten luontaistalouessa eläneet inuiitit eivät käyttänet rahaa, kaikki tarvittava saatiin luonnosta. Nyt kulttuuri on muuttumassa – ellei jo täysin muuttunut – länsimaisen mallin mukaiseksi.

Samaan aikaan globaali imastonmuutos koittelee erityisesti pohjoisten alueiden asukkaita. Jääpeite hupenee ja perinteiset elinkeinot käyvät mahdottomiksi. Perinteinen tietämys ja tuntemus menettää merkitystään muuttuvissa olosuhteissa.